RUNO – Aila Meriluoto

Jälkeenpäin
Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
– ja niitä on täynnä maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.

– Ei mikään voi kuolla,
ei kukat ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki,
vain silmissä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla rauennut lie. –

Ei mikään kuollut,
et sinä en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä…
Jäi hymyily surullinen.

Mainokset
Kategoria(t): Elämä. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: RUNO – Aila Meriluoto

  1. Pirjo sanoo:

    Niin häipyy rakkaus, ilon vuo,
    kuolee kukat, jää palaa ,
    sydämen luo.
    Miten kauaksi kaikonnut
    lämpö on,
    jään kylmään, pimeään,
    unhohon.
     
    Oi, käteeni tartu,
    taluta pois,
    Ole luonani kevääseen,
    jos vain voit.
    Kääri lämpöön,
    vaikka vain valhe
    se ois\’.
    Sen uskoa todeksi hetkisen voin.
     
     
     
     
     

    • marjaana kvist sanoo:

      haaveita vain; runosta voi saada eron tai jatkaa siitä mihin jäätiin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s